Jaana Niemi Syntynyt Petroskoissa, muuttanut Suomeen v. 1990. Maisterintutkinto 2001. Julkaissut kaksi runokokoelmaa venäjäksi: Veter sud'bu ne nosit (1999), Pjatyj put' (2003); suomeksi on ilmestynyt runokokoelma Kumarruin meren yli (2002) ja myytintapainen ajatuskirja kuvineen Tien raja ja ikuisuus (2002). Nyt on valmistunut runoelma Rajalapsi, josta toinen osa on Japanilaisen jumalan laulut. Runoelma kertoo ihmisen sisäisen minän matkasta kohti ikuisuutta, vastakohtien kohtaamisesta ympyrässä, rajasta, jota ei ole olemassa. Japanilaisen jumalan laulut 1. <S>ildom - botom! Seison minä kuilun yllä, ilon laulun kuiluun huudan. Minä olen japanilainen jumala, olen pyöreäkätinen keinunukke. Puolelta toiselle keinun, nautin, merentakaista ukonilmaa nuoran kautta poltan, savu pikkusieraimistani valuu, rinkilöinä taivasta pitkin vierii. Näitä rinkilöitä lapset nappaamaan juoksevat, eivät kuitenkaan pysty. Rinkilät lasten käsistä maahan hyppivät. Nousee penikoiden huuto. Älkää, hyvät ihmiset, olko niin kuin lapset! Polttakaa merentakaista ilmaa, vaan älkää juosko rinkilöiden perässä. Leikkikää, mutta muistakaa olla vakavia leikeissänne. Minä se laulan - japanilainen jumala - käsittämättömän loitsun sanoja: Dzhi -ei -io -io, dzhi -ei -io -io. 2. Vuorella vierin, vuorelta laskin, vuorelle nousin, lähdin ja astuin, maailmankaikkeuden lankoja pidin käsissä, ohjasin sokeiden perhosten troikkaa. Altaivuoren huipulla istuin, pesässä, en muuta nähnyt paitsi sumua ja pilviä, kuulin, kuinka riitelivät neljät tuulet, taistelivat ihmisruumiistani, tunsin, kuinka imukärsänsä tutkivat puutuneita poskiani, kaksi terävää ja pehmeää kaksi. Ahneesti ne sylkiä nielivät, odottivat, milloin minä kuolisin. Mutten minä halunnut kuolla, istuin ja nauroin sumuun niin, että pilvet tärisivät, repeytyivät niitten mahansa mustat, silloin ilotulitukset leimusivat vuoristotaivaalla, lensivät pois tuulet, veivät maailmaan nauruni, sanani paloja, joita avaruuksien leimuamisen riemussa huusin, kuoleman pelon voitossa punoin. Altaivuoren huipulla istuin kuin siivekkään pedon selässä tai hyönteisen tai linnun tai vielä jonkun taivaan suuruisen olennon selässä. Alun ja lopun ohjakset pidin, kuin niitten törmäyspiste, kuin sähköjohdin tunsin, kuinka virtaa minuun yhtenäinen kahden voima - elämä ja kuolema minussa törmäsivät, yhtenäiseksi virraksi muuttuivat. Minä istuin yksin sumussa, voitin pelon yksinäisyyteni edessä, jäin sen kanssa kahden kesken, sumuisiin silmiinsä katsoin, säikähdin, mutten kuollut, vaan purskahdin nauruun, kuin lapsi pelon voiton riemussa, työnsin keltaista palloa kehtoni yllä. Silloin irtosi pesä, löi yhteen siivet se, jonka selässä istuin. Ohjakset minä läimäytin yhteen: "Vauhtia!" - hajotimme sumun ja pilvet minä ja yksinäisyyteni. Minä itseni voitin, minä toiseksi muutuin. 3. Ole hiljaa, kuuntele, mitä minä sanon sinulle: ole hiljaa, vaikene ja odota - kestä ja odota. "Mutten minä voi enää odottaa," - sanot sinä. Älä puhu, kestä, kuuntele, mitä minä sanon sinulle: opi kuuntelemaan hiljaisuutta! Silloin ymmärrät, että odotat sitä, mikä on ollut sinulla jo aikoja sitten. Vaikene, vaikene, kuuntele, vaikene ja kuuntele, kuuntele ja vaikene. 4. Itsestäni ulos astuin ja itseeni kuin kiveen törmäsin. Nimellä itseäni kutsumatta miten olisin voinut olla, miten en olla olisi voinut? Kun en ulos astuisi, kun en toiseksi muuttuisi, esteettömästi jatkuisin rajattomuuteen. Nythän minun täytyy toisen itseeni saada mahtumaan, molemmista vapautumaan. Kun muovaudun rajaksi, en tule enää olemaan tämä enkä tuo, en itse minä enkä toinen, en subjekti enkä objekti, en sitä, mikä oli enkä sitä, mikä tule olemaan, kuin piena pienojen keskellä pysähdyn pyörän liikkeessä. 5. Sillä tavalla kypsyy siemen ja herää myytti, josta syntyy sana ja lentää maailmaan näkymättömässä kolmivaljakossa kantaakseen ihmiselle viestin: "Pohjaa ei ole olemassa, siksi ei tarvitse pelätä, siksi ei tarvitse olla paras ja tappaa lähimmäistä." Sillä tavalla syntyy myytti kolmen männyn välissä, punaisessa erämaassa kolmen männyn välissä, jonka latvat ja juuret taivaaksi kietoutuivat, maaksi punoutuivat, kolme mäntyä - kolmen alkuolemuksen keskiö: voima, viisaus, valo - tässä pisteessä syntyy rajalapsi, rakkauden lapsi, oleva on ehtymätön. 6. Sanaan kietoutuen tila ja aika hengittävät hetkeä, hengittävät materiaa. Sanaan puhaltavat ikuisen sielun, silkkiperhosen kotelona riipustavat sanan männylle. Elämänpuun rajattomuutteen ulottuvalla oksalla kiertää kotelosi spiraalissa, hetkiä punoo. Tuntematonta polkua pitkin alitajuntaan syventyen valaistavat hetket pimeyden, leviävät peiliuneen. Yötaivaankappaleiden kehdosta keinutat ruumistasi yhdeltä rajalta toiselle: kuka olet, sinä valoisa, puhdas, hiljainen? Yhdeltä rajalta toiselle tuuli keinuttaa koteloa, pimeyteen työntää ovea, vie ruumiin maailmaan. Sana - tuhat sirpaletta, elottomien heijastuksien loputon lanka, ikuisten hetkien taivaan muisti. Sana, kuole! Olet aikasi elänyt, olet itsesi niellyt. Ahmaista ja sanoiksi muuttaa, kuin liha kämmenessä vaikeroi sana, mielipuolinen karjunta ja sonnin hiki, rummun lyönti, tanssi, torven huuto, kuivuneiden huulten lahonnut nauru, tärinä eläimellisessä ruumiissa ja yksi kulho ympyrässä - rajattomuudesta kiitää myrskypyörre. Kotelosi oksalla kiertää ja vaikeroi, joku siipiä siinä lyö yhteen, pyrkii kuuavaruuteen, palanneen palon ympyrään, tyhjän auringon pimeyteen, tuuli työntää pimeyteen oven, rajalle lentää perhonen. 7. Rajalla lankesin minä loveen, transsissa matkustin Venäjälle, Tuonelan maahan minä syöksyin, kaksoishedelmän löin kiveen, syville vesille siten jouduin. Maanalaisen maailman lähde heijasti taivaankappaleita, Nevaa pitkin kalana liikuin, sutena ulvoin, korppina nousin, viinimarjana halkesin juuriin, ihminen tähdeksi minussa muuttui. Avainkruunun ihmisen päässä näin yöllä, siinä oli avainten luku kaksikymmentäyksi, lukko avaimiin Kristuksen päässä, kaksoisjuurissa sijaitsi luukku, siinä, minne Nevajoen kaksoisolento vei uhrin, vei unessa ajatuksen, vei transsissa vapaan sielun. Palasin minä kotimaahan, maasta minä syntynyt olen, kuoleman tuoksu kantautui rajan tuolta puolen, vaivuin matkaan. Kuulin äänen, joka puhui joen alta, torven suusta, jonkun uuden sanan voima liikutti aaltoja veren ja mieli- kuvituksen, kuului päässä öljyn tahmea pisarointi. Se oli Pietarin kaupungin ääni, ne olivat Nevan kirotut virrat, pyhän ristin neljännes haara, seuraavan tieni kantopaikka. Se oli Altaivuoren huippu käännetty maailman valtameren syvyyksiin, jossa titaanit sonnin tappoivat, jotta se voisi ihmisen sieluun henkenä tulla, ajassa kasvumahdollisuuden ikuisuudesta karkotetulle antaa. Caristia-pidot, festum St. Petri epularum kutsui minua karjan maahan. Karjala tasoitti vesivirrat, Pohjola kutsui vainajia, luut kalisi laskien päivät juomauhrin juhlaan asti. Männyt kasvoivat lumimaasta, Karjalan kannas pyysi jäälle menneitä omia sankareita pyörimään, kellon viisareita yhteen sulattamaan, teon, joka tekemättä jäänyt, täyttämään. Luistelevat jäällä sankarit, maailman rajalapset kaksi pyörää, kaksi päätä ainoana sydämenä saivat lyömään veden alla. Siemenenä Nevajoki minut heitti Terijoen mustiin vesiin, avaruuden mustaan aukkoon, uuden nimen kautta kuoleman ja juhlan, Kautta pyhitetyn veren minä sain, löin pääni kiveen veden alla, Manalassa jumalani olemasta lakkasi. Näin uusi laki voimaan astui: "Tee se itse! Puno syljestäsi sana!" <Takaisin Päivitetty 1.1.2005